Yhteiskunnan odotusten uhreja

 

Maailmassa, jossa elämme ulkonäköpaineet koskettavat lähes meistä jokaista jossain vaiheessa elämää jollain tavalla. Jatkuvasti saatavilla oleva sosiaalinen media, mainokset ja kulttuuri luovat jokainen omalta osaltaan edelleen varsin kapeaa kuvaa siitä, millaisilta meidän tulisi näyttää. Nykyisessä maailmassa arvostuksen saaminen on valitettavasti myös varsin ulkonäkösidonnainen asia. Ulkoiset seikat määrittävät hämmentävän paljon saamaamme kohtelua ja yhteiskunnallisen aseman saavuttamista. Ulkonäköpaineet eivät koske vain vammattomia, ne koskettavat myös kehitysvammaisia. Kehitysvammaiset voivat olla ihan yhtä tietoisia ympäristön asettamista kauneusihanteista ja odotuksista, kuin kuka tahansa muukin meistä. Kehitysvammaiset nuoret siis kokevat ulkonäköpaineita todennäköisesti samoista syistä ja samoilla tavoin, kuin vammattomatkin.

Kehitysvammaisten kokemalla ulkonäköpaineella saattaa olla taustallaan vielä tuplamoottori; he kohtaavat kaikkia meitäkin koskettavat sosiaalisen median ja kulttuurin luomat ulkonäköpaineet. Samalla kaupan päälle paineita luo yhteiskunnan asettamat stigmat, asenteet ja stereotypiat vammaisuudesta. Jo pelkästään edellä mainittujen yhteiskunnallisten syiden vuoksi, kehitysvammaisuus voi todella olla melko raskas diagnoosi kantaa. Jokainen meistä voi pohtia miltä tuntuisi, jos ulkonäkösi ja ulkoiset ominaisuutesi aiheuttaisi ihmisissä useimmiten pelkoa, inhoa tai sääliä. Ulkonäkösi perusteella tarjoilija ravintolassa voisi todeta, että et ole “oikea” asiakas ja pyytäisi poistumaan, kuten edellisessä postauksessa kerrotaan esimerkkinä.

Mannerheimin lastensuojeluliitto* kertoo sivuillaan, että usein poikkeavuus ja erilaisuus ovat todennäköisimmät syyt kiusaamiselle. Tältä kantilta katsottuna tarkoittaa melko epäreiluja lähtökohtia esimerkiksi kehitysvammaiselle nuorelle, hyvin todennäköisesti hän tulee kiusatuksi ihan vain ulkoisen olemuksensa vuoksi. Kiusatuksi tuleminen on nuorelle vakava kehityksellinen riski ja psyykkistä hyvinvointia horjuttava asia. Kehitysvammaisella nuorella voi elämässään olla usein monia sellaisia asioita, jotka lisäävät riskiä sairastua mielenterveyden häiriöön ja samalla joskus mielenterveyttä suojaavia asioita voi vastaavasti olla vain vähän. ** Tämän sekoitussuhteen huomioon ottaen kiusaamisella voi kertaluonteisenakin tapahtumana olla kauaskantoiset jäljet. Jo pelkästään poikkeavan ulkonäön vuoksi kiusaaminen on melko varmasti toistuvaa ja jatkuvaa, joskus läpi elämän.

                                                 

Useinkaan kehitysvammainen nuori ei voi olla vertailematta itseään muihin. Heidän kohdallaan vertailu on myös raadollisempaa, koska heidän kaltaisiaan näkyy medioissa verrattain harvoin ja vielä harvemmin positiivisessa valossa. 

Olisi hienoa joskus elää monimuotoisessa yhteiskunnassa, jossa jokainen saisi olla oma itsensä. Muistetaan, että kehitysvammaiset voivat tuntea samoja tunteita ja epävarmuuksia, kuin kuka tahansa muukin. Raskaiden yhteiskunnan stigmojen ja asenteiden poistaminen ja muokkaaminen kehitysvammaisuuden ympäriltä on ihan meidän jokaisen muutettavissa. 

-Henna L-

Mannerheimin lastensuojeluliitto.                                                            https://www.mll.fi/vanhemmille/tukea-perheen-huoliin-ja-kriiseihin/kiusaaminen/kuka-kiusaa-keta-kiusataan/

Mielenterveystalo. Viitattu 26.10.2024.                               
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/mielenterveys-ja-toimintakyky/kehitysvammaisuus-ja-mielenterveyshairiot

 Kuvat: Flickr

 

 

 

 

Näytän aikuiselta, olen aikuinen... miksi en saa aikuisen kohtelua?

Olen Miia ja työskentelen aikuisten kehitysvammaisten yhteisöllisessä asumisessa. Yksikössäni asuu kymmenen yli 20-vuotiasta kehitysvammaista, joista jokaisella on elämässään jonkinlainen haaste, jonka takia he tarvitsevat tukea ja ohjausta elämässään. Elän vahvasti mukana heidän arjen iloissaan ja suruissaan, jotka ovat yllättävänkin samanlaisia, mutta samalla kuitenkin niin perustavanlaatuisen erilaisia kuin meillä ihan jokaisella.

Luin Heikki Seppälän kirjan Erilaiset Eväät, kirja kehitysvammaisuudesta. Kirjassaan Seppälä pohtii käsitettä kehitysvammainen, joka on jo sanana hyvin vahvasti ihmistä määrittävä. Se määrittää ihmisen aseman yhteiskunnassa ja laittaa hänet tiettyyn lokeroon, josta pois pääseminen on lähes mahdotonta. * Kehitysvammahan ei aina näy päällepäin. Toki vaikkapa Downin Syndrooma on kehitysvamma, jonka varmasti jokainen tunnistaa, mutta suuri osa kehitysvammoista ei näy millään tavalla henkilön ulkoisesta olemuksesta. Kuitenkin nämä ihmiset ovat jo yleensä syntymässään saaneet jonkin ominaisuuden, joka tulee määrittämään heidän koko elämänsä kulkua.

Suomessa suurin osa kehitysvammaisista saa jonkin ammatillisen koulutuksen peruskoulun jälkeen. Kehitysvammaliiton mukaan Suomessa on noin 30 000 työikäistä kehitysvammaista, mutta heistä vain 500–600 tekee palkkatyötä oikeassa työsuhteessa. Kuitenkin arvioiden mukaan jopa 3000 kehitysvammaista pystyisi palkkatyöhön, jos heille annettaisiin siihen mahdollisuus. ** Suomen lain mukaan vammaisuus ei saa olla este työllistymiselle, mutta tästä huolimatta suurin osa työkykyisistä vammaisista ei pääse palkkatyöhön. *** Onneksi pikkuhiljaa asenteet vammaisuutta kohtaan ovat muuttumassa ja muutamat rohkeat työnantajat ovat uskaltaneet toimia suunnannäyttäjinä palkkaamalla työntekijäksi kehitysvammaisen.

Palkkatyö on vain yksi iso kehitysvammaisen aikuisen elämää määrittävä asia. Etenkin sellaiset kehitysvammaiset, joiden vamma ei näy päälle, kohtaavat usein kummastuneita katseita julkisilla paikoilla. Moni kehitysvammainen näyttää tunteensa hyvinkin avoimesti, niin hyvässä kuin pahassakin. Taidenäyttelyssä ylös alas innokkaasti pompahteleva yli 60-vuotias rouva aiheuttaakin väistämättä muissa taiteesta nauttijoissa hieman omituisen olon ja kummastuneita katseita.  

Viime kesänä olimme Tallinnassa lomamatkalla kahdeksan kehitysvammaisen asukkaan kanssa. Sää oli upea ja päätimme nauttia lounasta vanhan kaupungin torilla, ravintolan terassilla. Istuimme kahteen pöytään ja avulias nuori tarjoilija toi meille ruokalistat. Tutkimme listoja kaikessa rauhassa, kun yllättäen toinen tarjoilija tulee luoksemme ja pyytää (käskee) meitä poistumaan ravintolasta. Katson tarjoilijaa yllättyneenä ja kysyn syytä tähän. Tarjoilija närkästyneenä heilauttaa kädellään kohti pöytiämme ja toteaa että me viemme tilaa “oikeilta” asiakkailta. Katson ympärilleni ja näen kahdeksan aivan oikeaa asiakasta, jotka ovat tulleet lounaalle ravintolaan. Näistä jokaisella on rahaa ostaa lounaansa ja kaikki heistä osasivat käyttäytyä mielestäni täysin tilanteeseen sopivalla tavalla. Nousimme pöydistä ja siirryimme seuraavaan ravintolaan, jossa saimme aivan loistavaa palvelua eikä tarjoilijaa haitannut lainkaan, vaikka tilaaminen kesti hieman tavallista pidempään ja maksaessa mietittiin pitkään pankkikortin pin-koodia. Poistuessamme kiittelin ravintolan tarjoilijaa erittäin hyvästä palvelusta, tarjoilija kertoi, että hänen äitinsä työskentelee kehitysvammaisten hoivakodissa Tallinnassa. 

Kehitysvammainen aikuinen haluaa tulla kohdelluksi aikuisena. Hän haluaa tehdä työtä ja elää aikuisen ihmisen itsellistä elämää niissä rajoissa, kun se on hänelle mahdollista. Hän haluaa pystyä nauttimaan taiteesta tai syömään lounasta ilman, että joku määrittelee hänet erilaiseksi, vialliseksi tai vääränlaiseksi. Tällaiset perustavanlaatuiset asiat vaikuttavat hyvin paljon kehitysvammaisen ihmisen hyvinvointiin ja mielenterveyteen. Jokainen meistä voi varmasti ymmärtää miksi. Olisiko nyt se hetki, kun meistä jokainen voisi miettiä suhtautumistaan erilaisuuteen ja pysähtyä hetkeksi pohtimaan onko erilaisuus oikeasti niin erilaista. 

Lähteet: 
*Seppälä, H., Vehmanen, M. & Vehmanen, M. 2017. Erilaiset eväät: Kirja kehitysvammaisuudesta. Helsinki: Kehitysvammaliitto ry. 
**Kehitysvammaliitto » Työ 
***Työ ja työtoiminta - THL 
Kuva: Bixaby

Kun et näytä erilaiselta, mutta olet kuitenkin erilainen

Hei, täällä kirjoittaa Hanna. Olen viiden lapsen äiti ja heistä useammalla on kehitysvamma. Olen ammatiltani varhaiskasvatuksen lastenhoitaja ja nyt opiskelen varhaiskasvatuksen sosionomiksi Laurean ammattikorkeakoulussa. Pienet lapset ovat pääasiassa hyvin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Ihon väriä saatetaan vertaille ja mietitään, kuka on ryhmän pisin. Esimerkiksi päiväkodissa uuden ryhmän lapsien pikkuhiljaa tutustuessa toisiinsa, aletaan tunnistamaan toisissa erilaisia piirteitä. Joku ei osaa piirtää ympyrää, toiselta ei suju kuperkeikka. Osa ehkä kokee, että heitä kiusataan ja jätetään ulkopuolelle. Toiset taas ovat kaikkien kavereita ja osa haluaa olla mieluummin yksin.

Jos kaverilta puuttuu käsi, on helppo ymmärtää, että hänen on vaikeaa esimerkiksi kiivetä puuhun. Entä kun kaverilla onkin kehitysvamma, joka ei millään tavalla näy päälle, mutta tuottaa hänelle haasteita monessa asiassa. Miten me aikuiset tähän reagoimme? Toinen ei uskalla sanoa ääneen sanaa vammainen, toinen taas haluaa kirjoittaa lapsen selkään kyltin missä pyydetään huomioimaan erityinen. Kuten ensimmäisessä postauksessa kerroimme, tilastot osoittavat, että kehitysvammaisilla suurempi riski masentua verrattuna muuhun väestöön. Ajattelen pienten lasten kohdalla heidän kanssaan asuvien ja työskentelevien aikuisten olevan tärkeimmässä asemassa ennaltaehkäisemään kiusaamista ja eriarvottamista, jotka pahimmillaan johtavat mielen sairastumiseen jo varhaislapsuudessa. Psyykkinen paha olo saa kenet tahansa lapsen ja nuoren oireilemaan ja tuntemaan itsensä oudoksi ja ulkopuoliseksi. *

Kirja, suuri valhe vammaisuudesta, ** avaa lukijoille vammaisten näkökulmaa elää suomalaisessa yhteiskunnassa. Jos päiväkotiin pääsee esteettömästi vain takaovesta, rajaa se liikuntarajoitteisten kulkua merkittävästi. Miltä tuntuu pyörätuolia käyttävästä Liisasta joutua joka kerta lähtemään takaovelle, kun kaverit jäävät toiseen eteiseen yhdessä riisumaan ulkovaatteita.

Entäpä sitten Ville, joka näyttää samalta kuin muutkin, mutta ei kehitysvammansa takia pysty menemään vaikkapa kovasti kaikuvaan tilaan. Hän joutuu aina yksin muualle, tai hänet viedään joko ensimmäisenä tai viimeisenä tilan läpi. Lyömmekö me ammattilaiset tiedostamattamme näihin lapsiin erilaisuuden leiman? Entäpä jos me tahtomattamme joko korostamme tai vähättelemme heidän olemassaoloansa muille lapsille, sekä heille itselleen. Miltä se näistä lapsista tuntuu? Onko meillä mahdollisuutta toimia toisin? Inklusiivinen toiminta pyrkisi poistamaan kaikua tilasta, sekä veisi lapsia pienryhmissä tilaan, jolloin meteli olisi vähäisempää, eikä Ville joutuisi kokemaan oloaan erilaiseksi toisiin nähden. Mutta toteutuuko tämä kaikissa varhaiskasvatusta toteuttavista paikoista, saatikka sitten muualla julkisilla paikoilla, joissa kehitysvammaiset lapset viettävät aikaa. Uskon että ei toteudu kaikkialla. Niin kauan, kun me eriarvoistamme vammaisia lapsia, eivät he koe olevansa samanvertaisia toisten kanssa. 

Lähteet:

*Tawas,S., Leinonen,R. 2024. Suuri valhe vammaisuudesta.Suomi: Tammi

** Lämsä, A. 2009. Mun on paha olla, näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin. Jyväskylä: PS-kustannus.Kuva: pixabay.com