Hei, täällä kirjoittaa Hanna. Olen viiden lapsen äiti ja heistä useammalla on kehitysvamma. Olen ammatiltani varhaiskasvatuksen lastenhoitaja ja nyt opiskelen varhaiskasvatuksen sosionomiksi Laurean ammattikorkeakoulussa. Pienet lapset ovat pääasiassa hyvin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Ihon väriä saatetaan vertaille ja mietitään, kuka on ryhmän pisin. Esimerkiksi päiväkodissa uuden ryhmän lapsien pikkuhiljaa tutustuessa toisiinsa, aletaan tunnistamaan toisissa erilaisia piirteitä. Joku ei osaa piirtää ympyrää, toiselta ei suju kuperkeikka. Osa ehkä kokee, että heitä kiusataan ja jätetään ulkopuolelle. Toiset taas ovat kaikkien kavereita ja osa haluaa olla mieluummin yksin.
Jos kaverilta puuttuu käsi, on helppo ymmärtää, että hänen on vaikeaa esimerkiksi kiivetä puuhun. Entä kun kaverilla onkin kehitysvamma, joka ei millään tavalla näy päälle, mutta tuottaa hänelle haasteita monessa asiassa. Miten me aikuiset tähän reagoimme? Toinen ei uskalla sanoa ääneen sanaa vammainen, toinen taas haluaa kirjoittaa lapsen selkään kyltin missä pyydetään huomioimaan erityinen. Kuten ensimmäisessä postauksessa kerroimme, tilastot osoittavat, että kehitysvammaisilla suurempi riski masentua verrattuna muuhun väestöön. Ajattelen pienten lasten kohdalla heidän kanssaan asuvien ja työskentelevien aikuisten olevan tärkeimmässä asemassa ennaltaehkäisemään kiusaamista ja eriarvottamista, jotka pahimmillaan johtavat mielen sairastumiseen jo varhaislapsuudessa. Psyykkinen paha olo saa kenet tahansa lapsen ja nuoren oireilemaan ja tuntemaan itsensä oudoksi ja ulkopuoliseksi. *
Kirja, suuri valhe vammaisuudesta, ** avaa lukijoille vammaisten näkökulmaa elää suomalaisessa yhteiskunnassa. Jos päiväkotiin pääsee esteettömästi vain takaovesta, rajaa se liikuntarajoitteisten kulkua merkittävästi. Miltä tuntuu pyörätuolia käyttävästä Liisasta joutua joka kerta lähtemään takaovelle, kun kaverit jäävät toiseen eteiseen yhdessä riisumaan ulkovaatteita.
Entäpä sitten Ville, joka näyttää samalta kuin muutkin, mutta ei kehitysvammansa takia pysty menemään vaikkapa kovasti kaikuvaan tilaan. Hän joutuu aina yksin muualle, tai hänet viedään joko ensimmäisenä tai viimeisenä tilan läpi. Lyömmekö me ammattilaiset tiedostamattamme näihin lapsiin erilaisuuden leiman? Entäpä jos me tahtomattamme joko korostamme tai vähättelemme heidän olemassaoloansa muille lapsille, sekä heille itselleen. Miltä se näistä lapsista tuntuu? Onko meillä mahdollisuutta toimia toisin? Inklusiivinen toiminta pyrkisi poistamaan kaikua tilasta, sekä veisi lapsia pienryhmissä tilaan, jolloin meteli olisi vähäisempää, eikä Ville joutuisi kokemaan oloaan erilaiseksi toisiin nähden. Mutta toteutuuko tämä kaikissa varhaiskasvatusta toteuttavista paikoista, saatikka sitten muualla julkisilla paikoilla, joissa kehitysvammaiset lapset viettävät aikaa. Uskon että ei toteudu kaikkialla. Niin kauan, kun me eriarvoistamme vammaisia lapsia, eivät he koe olevansa samanvertaisia toisten kanssa.
Lähteet:
*Tawas,S., Leinonen,R. 2024. Suuri valhe vammaisuudesta.Suomi: Tammi
** Lämsä, A. 2009. Mun on paha olla, näkökulmia lasten ja nuorten psyykkiseen hyvinvointiin. Jyväskylä: PS-kustannus.Kuva: pixabay.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti