Miten puhun, jos et kuule

Miettiessäni pienten lasten puhumattomuutta kuulen mielessäni Happoradion kappaleen, Puhu äänellä, jonka kuulen. Kertosäe menee: Puhu äänellä, jonka kuulen, sanoilla, jotka ymmärrän, runoilla, jotka käsitän. Sinuun tarvii tekstityksen, salaisuuksies selittäjän, kertojan kaikkitietävän...  * Nämä sanat voisivat kertoa juuri siitä tuskasta, kun oma lapsi ei mahdukaan siihen puhuvien lasten muottiin, johon on ajatellut heidän kasvavan. Se on sydäntä raastavaa ja

voimia vievää ihan jokaiselle huoltajalle.

Vauvat syntyvät ilman yhteistä kieltä. Yleensä vanhemmat ovat ne henkilöt, joka on parhaita tulkitsemaan vanuvansa ensimmäiset non-verbaaliset kommunikaatiot. Toki henkilö voi olla joku muukin vauvan kanssa aikaa vietävä henkilö.

Entä sitten, jos vauvan puhe ei kehitykään sen mukaan kuin ajatellaan kehittyvät. Jos katsekontakti jää puuttumaan ja jokeltelu ei tulekaan ajallaan. Alamme jo 2–3- vuotiaisen kohdalla puhumaan puheenviivästymisestä. Pian lapsella on käytössä kuvia ja viittomia. Puheterapia ja kommunikaatio ohjaus saadaan lapsen puheen tueksi. Vanhemmat ja päivähoito otetaan mukaan koulutuksiin ja yritetään luoda lapselle keinot saada äänensä kuuluviin. Parhaassa tapauksessa näin tapahtuukin. Vanhemmat jaksavat käydä kurssit ja koulut. Oppivat viittomaan lapsen kanssa ja kodin seinällä on rivit papunetin ** kuvakortteja. Päivähoito on saanut myös kuvat käyttöön ja lapsella on selkeä struktuuri päivän jokaisessa siirtymässä paikasta toiseen.  Ihanimmassa tapauksessa koko päiväkoti ryhmä viittoo ja käyttää kuvia siinä missä kehitysvammainenkin.

Sitten on ne, joiden vanhemmat eivät jaksa. Ne, joiden vanhemmilla ei ole resursseja tähän ja ne, jotka ajattelevat tämän kuuluvan jollekin toiselle. Mitä tapahtuu heille? Kenen vastuulla on, että kehitysvammainen lapsi jää yksin oman puhumattomuutensa vangiksi?  Onko yhteiskunnalla tarpeeksi resursseja auttaa?

Usein se, että et saa sanottua asiaasi, johtaa häiritsevään käytökseen. Toiset vetäytyvät ja toiset lyövät turhauduttuaan. Kehitysvammainen toisia satuttava lapsi leimataan helposti hankalaksi. Olen nähnyt tilanteita, joissa mennään kehitysvammaisuuden taakse piiloon, eikä puututa määrätietoisesti lapsen ei toivottuun käytökseen. Lapsi siis saa päällensä hankalan leiman, ja varmasti alkaa itsekin uskomaan siihen mitä ympärillä olevat aikuiset hänestä ajattelevat.

Pahimmassa tapauksessa kehitysvammainen lapsi ei saa kerrottua asiaansa, joka pistää harmittamaan niin kovasti että hän lyö kaveria, joka ei ymmärrä. Lapsi saa siitä valituksia ja mahdollisia rangaistuksia, mutta alkuperäinen ongelma, eli se että kukaan ei ymmärtänyt, jää täysin ilman huomiota. Lapsi oppii pian, että hänen tarvitsemansa huomio saadaan satuttamalla toisia. Näin ollen hän oppii satuttamisen mallin ja sen että aikuiset antavat rangaistuksilla huomiota. Tämä taas johtaa pitkällä tähtäimellä varmasti mielenterveyden ongelmiin. Jokaisella kehitysvammaisella lapsella on tarve olla hyväksytty ja kuulua joukkoon, aivan kuten vammattomillakin lapsilla. Kukaan ei ole lähtökohtaisesti paha tai huonosti käyttäytyvä. Yleensä aina on jokin syy sille, miksi toinen käyttäytyy itseä tai toisia vahingoittavalla tavalla. Minun mielestäni on meidän aikuisten velvollisuus parhaalla mahdollisella tavalla huomioida lapsen tarpeet mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja pyrkiä opettamaan hänelle korvaavia kommunikaatiokeinoja pienestä pitäen, ja näin ollen ennaltaehkäistä mahdollisia mielenterveysongelmia.

*Happoradio: Puhu äänellä jonka kuulen.

**Papunet.

Kuva: papunet