Tänään kirjoitan minulle henkilökohtaisesti todella tärkeästä asiasta. Kehitysvammaisen ihmisen oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi.
Oma työni kehitysvammaisten aikuisten kanssa sisältää paljon juuri näitä samoja kipuiluita. Meistä jokainen haluaa rakastaa ja olla rakastettu, mutta kehitysvammaiselle tämäkään asia ei ole lainkaan itsestään selvää. Omassa työpaikassani pariskuntia muodostuu ja hajoaa, mutta yllättävän monia pitkiäkin parisuhteita löytyy. Tiedän omassa yksikössäni kaksikin parisuhdetta, jotka ovat jo kestäneen yli 20 vuotta. Se on pitkä aika vammattomallekin pariskunnalle ylläpitää toimivaa suhdetta ja rakkautta.
Tiedän kehitysvammaisen pariskunnan, joka elää etäsuhteessa. Parisuhde on pitkästä välimatkasta huolimatta kestänyt jo vuosikymmeniä. Yhteyttä he pitävät kännykän välityksellä ja pitkän välimatkan vuoksi he tapaavat vain alle 10 kertaa vuodessa. Se on melko vähän, eikö? Kumpikin tarvitsee matkustamisessa apua, vähintäänkin jonkun auttamaan junan tai bussin vaihdoissa. Toisin sanoen heidän parisuhteensa on täysin riippuvainen hoitohenkilökunnan viitseliäisyydestä, yhteiskunnan tuesta ja niinkin arkipäiväisestä asiasta kuin työvuorosuunnittelusta. Kuulostaa melko surulliselta, että ihmisten oikeus rakastaa toisiaan ja tavata säännöllisesti, on kiinni siitä, onnistuuko työvuorosuunnittelija järjestämään heille saattajan matkalle. Jokainen voi kuvitella omalle kohdalleen kuinka tällainen vaikuttaa mielenterveyteen. On todella surullista seurata sivusta pariskunnan hyvästejä, kun kummallakaan ei ole aavistustakaan, milloin he tapaavat seuraavan kerran. Ei liene lainkaan yllättävää, että muutaman päivän onnen huumaa seuraa aina vähintäänkin yhtä pitkä masennus ja suru erosta ja epävarmuudesta
Oikeus parisuhteeseen ja perheeseen on jokaisen perusoikeus, eikö? Vai onko sittenkään? Mitäs jos parisuhteen osapuolet ovatkin kehitysvammaisia, jotka tarvitsevat apua arjessaan. Onko heilläkin samanlainen oikeus elää parisuhteessa ja kenties perustaa perhe? THL:n mukaan myös vammaisella henkilöllä on YK:n vammaissopimuksen 23. artiklan mukaan oikeus päättää itse siitä haluaako hän esimerkiksi lapsia. Yhteiskunnan tulee tarjota vammaisille vanhemmille riittävä tuki, jotta arki perheenä on mahdollista. Mutta onko yhteiskunta valmis näkemään vammaiset ihmiset muunakin kuin taakkana? Olemmeko me vammattomat valmiita näkemään vammaisia vanhempia ja kohtelemaan heitä yhdenvertaisina perheinä? Kuinka sinä suhtautuisit, vaikka koulun vanhempainillassa vammaiseen äitiin tai isään?
Palataan vielä hetkeksi tähän pariskuntaan, joka etäsuhteestaan huolimatta on pysynyt yhdessä jo pidempään kuin moni vammaton pariskunta. Heidän suurin haaveensa olisi muuttaa yhteen ja saada olla oikeasti yhdessä. Tie yhteen muuttamiseen tuntuu olevan kuitenkin kovin pitkä ja kivinen. Yhteiskunta ei tue tällaista haavetta ja muuttoa onkin jo suunniteltu liki vuoden ajan, ilman että asia on edennyt juuri lainkaan. Vaikka Kehitysvammaisten Tukiliiton*** mukaan vammaisella on YK:n vammaissopimuksen 19 artiklan mukaan oikeus valita asuinpaikkansa, ei tämä kuitenkaan käytännössä toteudu. Kunnat eivät haluaisi maksaa asiakasmaksuja oman kuntansa ulkopuolelle, vaikka maksuvelvoite kuuluisi kotikunnalle riippumatta siitä missä kehitysvammainen asuu. Haluan kuitenkin uskoa, että tällä tarinalla on onnellinen loppu ja aion jatkaa asian puolesta taistelua.
Rakastetaan toisiamme, 💕:lla Miia
Lähteet:
*Yle Areena. 2022. Kuin kaikki muut. Som alla andra.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti